Eduskunnan oikeusasiamiehen Riitta-Leena Paunion mukaan miesten välinen seksi on pysyvä este verenluovutukselle. (HS 30.6.2008) Hän "pehmentää" kantaansa mielenkiintoisella tavalla todeten, että kyse ei ole sukupuolisesta suuntautumisesta vaan seksuaalisesta käyttäytymisestä.
Verta luovutettaessa käytäntöhän menee niin, että kaavakkeessa miespuoliselta henkilöltä kysytään "oletko harrastanut seksiä miehen kanssa." Kysymykseen voi vastata kieltävästi, vaikka olisikin kyseisellä tavalla käyttäytynyt. Mutta homoille kyse on identiteettipoliittisesta asiasta, tietenkin. Että voisi mennä luovuttamaan verta hyväksyttynä itsenään.
On hyvin kyseenalaista todeta vain (tai ainakin lukijan tulisi argumentin puutteellisuus huomata) että "miesten välinen seksi lisää selvästi esimerkiksi hi-viruksen tai C-hepatiitin riskiä" kun samaan aikaan rehellisyyden nimissä on kai todettava, että miesten ja naisten (tai tyttöjen ja poikien) välisessä seksissä kai liikkuu huomattavasti enemmän tauteja kuin miesten välisessä seksissä.
Ei kai Paunion argumentti perustu vanhaan ajatukseen siitä homojen ei tarvitse suojautua, koska raskauden vaaraa ei ole? Eiköhän asia ole pikemmin juurikin niin, että seksiä keskenään harrastaviin miehiin HIV-valistus on purrut suhteessa melko lailla paremmin kuin "tavallisiin" tyttöihin ja poikiin. Olen lähes varma siitä, että homot suojautuvat paremmin kuin heterot. Tämä on tietysti vain oma heterokäsitykseni siitä, miten miehen mielessä suojaamattoman seksin jälkeen pyörii melko vahvasti se, onko nainen huolehtinut ehkäisystä.
Voi olla, että olen väärässä. Oli miten oli, Paunion ajattelu ei ole tästä maailmasta. Kansalaisyhteiskunta ei jakaudu kuin kaupallistuneiden alakulttuureiden mielessä homoihin ja heteroihin. Ihmisethän siellä toisiaan syleilevät.
30. kesäkuuta 2008
11. kesäkuuta 2008
Juho Vannas
Jotenkin on aloitettava. Kirjoittaminen on tuntunut viime aikoina tahmealta. Lapsen tarinointi pitäisi jotenkin tallentaa, mutta kolmevuotiaan jutustelun kuuntelemisessa on jo aika lailla sulateltavaa. Sitä ikään kuin on tyytyväinen siihen mitä kuulee tuntematta tarvetta kirjoittaa sitä ylös. En tiedä. Luin artikkelin punakapinan muistelukerronnasta ja siihen sisältyvästä huumorista. Aihetta käsiteltiin melko kevyesti minun makuuni, ottaen huomioon sen mille nauretaan. Loppupuolella kirjoitusta oli kiinnostava johtopäätös. Valkoisia muisteltiin nimenomaan jotenkin vinksahtaneina yksilöinä, punaisia harhautuneena ryhmänä. Punaisiksi määriteltyjen muistelussa oli tietty hierarkia, jossa esimerkiksi naurettiin tietyn "oman roskaväen" toilailuille ja typerälle uhittelulle.
Puhuttiin Sammatista, joka on ihan kotikaupunkini Lohjan vieressä. Sammattiin muutti joskus vuonna 1917 Porista tullut isäntä nimeltään Juho Vannas. Tästä "Löökullan isännästä" on kerrottu jos jotakin kummaa ja näemmä paikallisesti kerrotaan yhä. Vannas oli yksi punakapinan pahimmista teloittajista yhdessä "Rummin Jussin" kanssa, ja kutsuikin jälkimmäisen käymään Sammatissa. Vannaksen vaimo kuoli syksyllä 1918 pommin räjähdettyä Löökullan tuvassa. Vannas väitti, että kyse oli punaisten (joita piileskeli tuolloin vielä metsissä) pommiattentaatista, mutta monet epäilevät, että hän tappoi vaimonsa pommilla. Asia ei koskaan selvinnyt. Vannas ajautui nopeasti riitoihin koko kylän kanssa. Hän avasi karjaportteja, ampui sukulaisensa hevosen, vältteli veroja ja lopulta ajettiin Sammatista pois. Naisiksi pukeutuneet miehet nöyryyttivät häntä pahoinpitelemällä uudessa kotikaupungissa Mäntsälässä. Nauru pidentää ikää.
Vallan sokaisema yksilö on siksi hauska, että hän ei tunnu tiedostavan itseään. Hän on arvaamaton ja joutuu ristiriitaisiin ja koomisiin tilanteisiin. Mutta tapahtuuko tämä sittenkin vain jälkikäteen, muistoissa? Artikkelin kirjoittaja ei puhu tästä tarpeeksi. Missä nauretaan ja milloin. Tulee mieleen C.G Jungin kirjassaan Job saa vastauksen esittelemä tilanne, jossa Job toteaa mielettömälle ja amoraaliselle Jumalalle, että en voi kuin hiljetä ja pistää käteni suuni eteen. Pan's Labyrinthin sadistisen kapteenin julmuus on veret seisauttavaa, siinä ei paljon naureta. Myöhemmin, kun aikaa on kulunut, voidaan "naurahtaa" tilanteen epäinhimillisyydelle, ja sille että kyse oli ihmisen teoista.
Puhuttiin Sammatista, joka on ihan kotikaupunkini Lohjan vieressä. Sammattiin muutti joskus vuonna 1917 Porista tullut isäntä nimeltään Juho Vannas. Tästä "Löökullan isännästä" on kerrottu jos jotakin kummaa ja näemmä paikallisesti kerrotaan yhä. Vannas oli yksi punakapinan pahimmista teloittajista yhdessä "Rummin Jussin" kanssa, ja kutsuikin jälkimmäisen käymään Sammatissa. Vannaksen vaimo kuoli syksyllä 1918 pommin räjähdettyä Löökullan tuvassa. Vannas väitti, että kyse oli punaisten (joita piileskeli tuolloin vielä metsissä) pommiattentaatista, mutta monet epäilevät, että hän tappoi vaimonsa pommilla. Asia ei koskaan selvinnyt. Vannas ajautui nopeasti riitoihin koko kylän kanssa. Hän avasi karjaportteja, ampui sukulaisensa hevosen, vältteli veroja ja lopulta ajettiin Sammatista pois. Naisiksi pukeutuneet miehet nöyryyttivät häntä pahoinpitelemällä uudessa kotikaupungissa Mäntsälässä. Nauru pidentää ikää.
Vallan sokaisema yksilö on siksi hauska, että hän ei tunnu tiedostavan itseään. Hän on arvaamaton ja joutuu ristiriitaisiin ja koomisiin tilanteisiin. Mutta tapahtuuko tämä sittenkin vain jälkikäteen, muistoissa? Artikkelin kirjoittaja ei puhu tästä tarpeeksi. Missä nauretaan ja milloin. Tulee mieleen C.G Jungin kirjassaan Job saa vastauksen esittelemä tilanne, jossa Job toteaa mielettömälle ja amoraaliselle Jumalalle, että en voi kuin hiljetä ja pistää käteni suuni eteen. Pan's Labyrinthin sadistisen kapteenin julmuus on veret seisauttavaa, siinä ei paljon naureta. Myöhemmin, kun aikaa on kulunut, voidaan "naurahtaa" tilanteen epäinhimillisyydelle, ja sille että kyse oli ihmisen teoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)